1. kesäkuuta 2012

Musta hetki.

Lauri soitti ja kertoi, että Askon vaimo on sairastunut äkillisesti ja vakavasti.

Kun aloitin tämän ennakko-blogin, ajatuksena ei ollut näin vakavat tilanteet.

Lähetin Askolle tekstarin ja toivotin voimaa ja jaksamista hänelle ja hänen vaimolleen.

Tapasin Askon vaimon Taiteden yönä 2010, kun hän ja Laurin vaimo tulivat meitä vastaan Finlandia-talon rantaan. Emme päästäneet rouvia Taiteiden yön hulinaan, vaan otimme heidät mukaan kanootteihin ja meloimme yhdessä Kaisaniemen puistoon, missä automme olivat. Molemmat rouvat suhtautuivat huvittuneesti meidän inkkarileikkeihin. Ymmärsivät.

Mitä tämä merkitsee retkellemme? Lauri ja minä päätimme, että hanke etenee. Tietysti toivon, että kaikki päättyy vielä hyvin.

Mielessä on sekavia ajatuksia. Askoa en osaa auttaa. En ole uskonnollinen siinä mielessä, että hakisin jonkun korkeamman apua. Silti uskon, että asian ajatteleminen auttaa ja ehkä tukee Askon perhettä.

Nyt on suunnitelmissa seesteinen hetki. Mitään ei pidä päättää juuri nyt. Tarkoituksemme oli seuraavan kerran tavata kesäkuun alkupuolella ja käydä läpi lähinnä retken sisältöön, varusteisiin ja työnjakoon kuuluvia asioita.

Nyt toivon, että huonojen uutisten pohja on saavutettu ja seuraava muutos on ylöspäin.

Tulee mieleen vanha ajatukseni retken suunnittelusta: mitä tarkemman suunnitelman tekee, on hahmottanut sen vaihtoehdon, joka ei toteudu.